Karhunkierros 2007

24.6.2007

Siirtyminen etelä-Suomesta sujui ihan sutjakkaan. Lähtö oli aamulla noin kymmenen aikoihin, jolloin suuntasin auton keulan kohti Lahdentietä. Loppumatka Kuusamon Rukalle ja siellä auto pitkäaikaisparkkiin. Hotellin wc tarjosi ihan kohtuulliset tilat vaihtaa ihmisten ilmoilla käytettävät vaatteet ”metsäläisvaatteisiin”.
Ulkosalla jätin rinkan taksiaseman luo ja kävin vielä varmuuden vuoksi täyttämässä vesiastiat kun ei ollut minkäänlaista varmuutta saako sitä Hautajärveltä. Varmaa oli kuitenkin se, että kyseinen paikka on kiinni. Olihan kello jo yli kymmenen illalla.

Taksi tarjosi kyydin Hautajärvelle kohtuullista 60 euron (muistaakseni) korvausta vastaan. Kyseessä oli tilataksi ja hyvinhän sinne rinkan kanssa mahtui. Yllättäen matka tuntui hieman pitkältä ja ehdin miettimään, että tulenkin sitten kävellen takaisin.

Hautajärvellä olin hieman ilta 11 jälkeen ja viimeisten varustarkastusten jälkeen laitoin naamalle ja käsiin vielä hyttysöljyt, poseerauskuva ja sitten liikkeelle.

Alussa oli ensin hieman vaikeuksia löytää reittimerkki kun yksi viitta osoitti suoraan pahimpaan ryteikköön. Pienen tutkinnan jälkeen totesin, ettei sieltä kyllä polkua löydy. Sitten lähdinkin oikeaan suuntaan. Alkutaipale kulkee soratietä pitkin jonka jälkeen taajaan kuljettu polku siirtyy metsän puolelle.
Paljon varsinaisesta kulkemisesta ei ole kerrottavaa. Siinähän se meni välillä vettä hörppien kenttäpullosta. Se oli kuitenkin todettava, että nämä varsikengät eivät olleet mitenkään kehuttavat vaelluskengät. No turha valittaa.

Ensimmäinen pieni tauko oli ehkä kolmen ja puolen kilometrin reippailun jälkeen. Rinkka pois selästä, savukääryle huulille ja vettä siihen sivuun. Kun sitten aloin nostamaan rinkkaa toisesta hihnasta olalle, kuului siitä ikävä rusahtavan ritisevä ääni. Rinkan pituussäädöstä vastaava hihna repesi kokonaan ompeleistaan jonka jälkeen rinkka oli ihan sopiva. Minä vain olin sitten liian lyhyt. Pituussäätö asettui pituuden puolesta tuollaiselle parimetriselle ja kun itsellä on vartta vain 173 senttiä niin eihän se ihan hyvin ollut. Lantiovyö painui jatkuvasti liian alas vaikka sitä kuinka kiristi. Ei pysynyt ei.

Seuraava pysähdyspaikka oli Perttumakoskella. Polulta piti kääntyä rantaa kohden mutta matka ei sentään ollut pitkä. Laavulla oli yksi väsynyt kulkija joka olikin sitten valloittanut koko laavun asettumalla nukkumaan siihen poikittain. Hieman piti herätellä ja pyytää siirtymään. Unen tuloa ei tarvinnut miettiä. Se tuli kuin ihan itsestään.

25.6.2007

Aamulla heräilin noin yhdeksän aikoihin ja tuolloin laavulle oli ilmestynyt pari kalastajaa aamun tunteina sekä pari muuta vaeltajaa. Laavulla ensiksi ollut laavunvaltaaja oli ehtinyt jo lähteä.
Keittelin kahvit ja tutkin siinä samalla rinkkaa. Korjaus tuntui hieman epätoivoiselta kun rikkoutunut kohta oli pitkällä säätöjärjestelmän takana. Lisäksi kun kyseessä oli ihan uusi tuote niin takuuhan sillä oli voimassa. Tiedä sitten olisiko se rauennut jos olisi itse ruvennut korjailemaan sitä rautalangalla, roudarierkalla tai jollakin. Päätin kuitenkin jatkaa kulkua korjaamatta sitä ja katsoa tilannetta sitten Oulangan leirintäalueella.

Kamat kasaan ja liikkeelle. Kulkeminen oli tietenkin hieman hankalaa kun rinkan säädöt olivat päin peetä. Olkahihnat painoivat kun lantiovyö ei antanut tukea ja rinkkaa pitikin ”heittää” ylöspäin aina muutaman sadan metsin välein.
Yöllä oli hieman ripsinyt vettä joka oli kastellut aluskasvillisuuden. Kuten aikaisemmin totesin niin nuo varsikengät eivät ole parhaimmat jalkineet. Ne eivät taida olla edes kunnollista nahkaa. Ainakin ne alkoivat keräämään itseensä vettä ja kastelivat jalat siinä samalla. No siihen en kiinnittänyt huomiota kun sen kaiken vei huonosti istuva rinkka.

Rupakiven kahdalla piti hieman hiljentää vauhtia jotta siitä sai kunnollisen kuva. Portaita alas laskeutuessa tiesin, että jalkaan on tullut rakko, joka vaati pieniä toimenpiteitä. Räpsin kuvat ja kiipesin portaat ylös. Kenkä pois jalasta ja Compeed rakkolaastari rakon päälle. Epäilin hieman sen kykyä enää pelastaa tilannetta kun rakkula oli jo lähes samankokoinen kuin laastari itse.
Savilammen tuvalle pääsy oli jo tuskaisaa ja vauhtikin hiljeni kuin itsestään. Muutama kilometri ennen tupaa alkaa jatkuvat nousut ja laskut, jotka imivät mehuja varsin tehokkaasti. Tuvalle päästyäni istuskelinkin hetken aikaa pihapöydän ääressä lepäilemässä. Sapuska antoi kuitenkin hyvin lisäenergiaa ja taas jaksoi jatkaa. Riippusiltaa pitkin joen yli josta heti reipas kiipeäminen rinnettä ylös. Taapertaminen jatkui taukojen rytmittämänä ja lopulta olinkin noin kuuden aikoina iltasella Taivalkönkään tuvalla.

Tupaan oli jo linnoittautunut perhe jonka kaksi vanhinta poikaa, noin 7 ja 8 vuotiaat, kulkivat ovesta jatkuvati edestakaisin. Laverilla istuskellessani mietin tosissani onko ulkona vähemmän hyttysiä kuin sisällä. Ainakaan rauhallista siellä ei ollut kun pojat juoksivat sisään ja ulos parin minuutin välein.
Tiesin, että reissu on osaltani ohi. Oikean jalan kantapäätä särki todella kovasti. En edes uskaltanut riisua kenkiä jaloista koska tiesin, että takaisin niitä en saa. Vaihtoehdot olivat kuitenkin vähissä. Jäädä yöksi mökkiin ja nukkua kengät jalassa tai jatkaa matkaa Oulangan leirintään, jossa voisin ehjätä itseni. Matkaa sinne oli kuitenkin vielä kahdeksan kilometriä. Vettä ei satanut ja keli oli ihan hyvä. Päätin olla soittamatta sinne ja varaamatta mökkiä. Luotin, että kukaan ei halua majoittua sisälle näin kauniina iltana.

Alkoi tuskien taival. Matkaa oli, kuten sanoin, kahdeksan kilometriä. Kello oli jo puoli seitsemän ja tiesin, että respa menee kiinni yhdeksältä. Siispä tassua toisen eteen. Etapissa oli hyvää ja pahaa nämä kilometritolpat. Nehän alkoi sieltä Taivalkönkään tuvalta ja kilometrin välein ilmestyvät kertomaan matkaa. Ajatuksissa pyöri aina tolpan nähdessä, että onneksi taas on yksi tuhat metriä takana mutta vielä on monta jäljellä. Sade alkoi ja kasteli kulkijan. Ei tauonnut koko loppupäivänä. Leirintäalueen aita tuli lopulta näkyviin ja sitä seuraillen tuli respan rakennuskin esiin.

Aino oli tiskin takana ja kertoi, että kaikki mökit menivät heti sateen alettua noin seitsemän aikoihin. Samalla meni muutkin majoitustilat. Ei auttanut kuin ottaa telttapaikka. Saunan onneksi sain varattua. Sen viimeisen mahdollisen ajan eli 23:00-24:00. Arin kanssa vaihdoin kuulumiset ja lähdin teltan pystytykseen saunan avain taskussa. Huoltorakennuksessa laittelin iltapalaa ja tutkin karttaa tuskaisen tietoisena, että tämä reissu oli tässä. Lantio oli rikki rinkan vuoksi ja jalka rikki kengän takia.

Saunavuoro tuli ja pukuhuoneessa oli todella pahat paikat kun piti ottaa maihari pois jalasta. Se vielä onnistui jotenkuten mutta sukan kanssa olikin sitten ongelma. Aikaisemmin laittamani rakkolaastari oli todellakin liian pieni ja rakko oli päässyt kasvamaan. Se oli puhjennut, nahka lähtenyt liikkeelle ja juminut kiinni laastarin kanssa sukkaan. Sain sukan pois jalasta lopulta hieman nahkaa leikellen. Rakko kattoikin koko kantapään. Tuskasta karjuen kävin suihkussa ja saunaan saatoin mennä siten, että oikea jalka oli ämpärissä, jossa oli ihon lämpöistä vettä.

Lantiolla oli verenpurkaumia hiertäneestä rinkasta. Se oli kuitenkin pientä. Jalka olikin sitten pois pelistä. Koko rakon alueelle levitin rasvaa, päälle palovammojen hoitoon tarkoitettu rasvaharso ja side päälle. Koko komeus sukkaan ja teltalle.
Aamulla palautin saunan avaimen respaan Arille, hörppäsin aamukahvit munkin kera ja kiiton jälleen palvelusta. Teltta kasaan ja miettimään paluuta Rukalle. Vieressä onneksi vanhempi pariskunta pakkasi tavaroitaan pakettiautoon joten menin reilusti kysymään mihin he ovat menossa. Onnekseni suuntana oli Ruka ja he tarjosivatkin kyydin sinne. Tarjosin kahvit heille ja nautin itsekin päivän toisen kupillisen. He jatkoivat matkaa ja minä suunnistin autolle. Rinkka takakonttiin ja suunta Kuusamon itäpuolelle kaverin mökille. Reissu oli virallisesti ohi.

Ensimmäisen reissun virheet:
– Liikaa tavaraa rinkassa. Ei sinne tarvitse koko omaisuutta mukaan ottaa vaikka mieli tekisi. Varsinkaan tuollaiselle vaellukselle, jossa ollaan lähes jatkuvasti ”ihmisten ilmoilla”.
– Vääränlaiset varusteet. Maastopuku ei nimestään huolimatta ole maastoon tarkoitettu. Maiharit eivät ole vaelluskengät. Sadepuku ei hengitä yhtään.
– Ruokaa oli liikaa mukana joka kasvatti samalla rinkan painoa.
– Toki muitakin virheitä löytyy helpostikin mutta jätettäköön toiseen kertaan.

Seuraavaa reissua varten otin opikseni.

Reissun kaikki eli vähäiset kuvat tästä

Kaj Kuosmanen, tavallinen tallaaja